Jälleen kerran Witosketjun inbox ja faksi täyttyy erinäisistä viesteistä koskien blogia. Kuten jo aiemmin mainittua meillä on täällä paljon tehtävää ja vuorokaudessa välttämättä ei aina tunnit riitä joka asiaan. Jos sitten sitä aikaa on niin paikalliset järjestävät jotain katutapahtumia ja tukkivat atk verkon totaalisesti ettei blogin päivitys onnistu. Yritämme saada jollain tavoin kuvia ladattua sivuille, mutta se miten se saadaan tehtyä rajallisten yhteyksien vuoksi, on vielä kysymysmerkki. Ohessa hieman katsausta siitä, mitä tässä on viikonlopun ja tämän alkuviikon aikana tapahtunut. Tapahtumat eivät enää välttämättä järkytä niitä henkilöitä jotka ovat tämän reissun blogia seuranneet, mutta muita uusia lukijoita kaikki alla mainitut asiat saattavat herättää erinäköisiä tunteita.
Viikonloppuun kuului vähän kaverista riippuen 14-16 peliä. Ei ehkä tarvitse erikseen mainita miten voi jalat olla hapoilla tuollaisen rutistuksen jälkeen. Niin kutsuttu peliruuhka on myös aiheuttanut pieniä vaivoja osalla porukasta. Anden nilkka on saanut uuden muodon. Se muoto ei ole millään tavoin normaali. Turvotusta ja kipua ison miehen isossa nilkassa, mutta siitä tarkempaa selostusta myöhemmin tässä blogissa. Mitään uutta ja ihmeellistä ei viikonlopun peleissä oikeastaan tapahtunut. Vain kerran eräs yksi naisvalmentaja löi nyrkillä 10-vuotiasta pelaajaa suoraan ristikkoon hänen kaatuessaan kentällä, jonka seurauksena syntyi kohtuullinen maalinteko paikka vastustajalle. Viestimme valmentajille oli mennyt erittäin hyvin perille, koskien asiaa pelin viivyttäminen. Muutamia joukkuerangaistuksia jaoimme joukkueille. Kyllä se siitä pikkuhiljaa homma rupeaa toimimaan oikeaan suuntaan valmentajien kautta. Tosin toimitsijoiden kannattaisi keskittyä enemmän kentällä tapahtuvaan toimintaan. Parhaillaan toimitsijoita on ollut 11 pleksin takana näppäilemässä puhelinta ja päästämässä pelaajia väärään aikaan jäähyltä takaisin peliin.
Harvoinhan sitä itse pääsee maajoukkuepelaajan kanssa jäälle samaan aikaan, mutta sen sain kokea lauantaina. En itse ole mikään Sami Kapanen luistimilla, mutta täytynee sanoa lauantain toisesta linjurista joka oli pelissä, ettei hänkään mikään Kapanen ollut. Kyseinen kaveri on kuitenkin ollut vielä muutama vuosi sitten Kiinan maajoukkuepelaaja. Mukava tyyppi muuten, osasi englantia varsin hyvin ja erittäin hyviä tarinoita riitti kerrottavaksi. Tosin hänen luistelutaitonsa vastasi vihellyksiä pelissä. Hieman jäi petrattavaa vielä seuraavaan peliin, tosin kelläpä sitä ei olisi.
Yksi asia monien asioiden joukossa tässä kansassa jaksaa ihmetyttää viikonlopusta toiseen. Jäähallit täällä ovat erittäin kylmiä. Tietenkään AO Zhong Arenaa lukuun ottamatta missä ovat kuuluisat NHL olosuhteet(?). Kuten halli niin pukukopitkin ovat yhtälailla kylmiä. Sitähän näin äkkiseltään luulisi, että kopin ovia kannattaisi pitää kiinni, ettei vedontunne tulisi koppiin lisäämään entisestään kylmäntunnetta. Mutta, mutta ei täällä niin toimita. Vaikka paikalliset eivät kovin isoja olekaan niin he kävelevät kuin apinat ovista. Aina jää käsi oven väliin. Se ovi ei mene kiinni sitten millään. Sitten siellä täristään kylmissään pienen lämpöpatterin edessä ja ihmetellään miksi kopissa on kylmä. Yritä näille paikallisille selittää kielellä jota he eivät ymmärrä miksi ovi kannattaisi laittaa KIINNI. Ei se vaan mene jakeluun, ei sitten millään. Olemmekin päättäneet ottaa tämän talomme alakerran ovien eteen tuodut jonkinlaiset verhot mukaan halleille ensi viikonloppuna. En vaan voi käsittää miksi ovien eteen pitää tuoda erilliset verhot kun voisi käyttää ovia siihen tarkoitukseen mihin ne on keksitty.
Case Ande’s ankle:
Anden nilkkaan iski yllättävä rasitusvamma. Kummallista ettei nykypäivän nuorisolla enää kestä paikat 8 tuntia jäällä putkeen. Silloin kun minä olin nuori niin‚Ķ.no jääköön se tarina toiseen kertaan. Lauantai iltana nilkkaan rupesi muodostumaan silmillä havaittavaa epämuodostumaa turvotuksen muodossa. Myös kipu oli aistittavissa kaverista erittäin selkeästi. Illalla tässä sitä nilkkaa porukalla ihmeteltiin ja katseltiin. Puhelu Crissille, että mitenköhän sunnuntai kun ei luisteleminen onnistu. Vastaus oli erittäin yksiselitteinen. ‚ÄùJos et ole huomenna hallilla viheltämässä niin voit lähteä kotiin‚Äù Tästä johtuen alkoikin sitten ‚Äùpienoinen‚Äù puhelinralli BeWin Sportsin johtajan Marcin, BHA:n Crisin ja meidän välillä. BHA ei saanut seuraavalle päivälle tuomaria kyseisiin peleihin joten Andelle survottiin pussillinen Buranaa naamaan ja nilkkaa voideltiin erinäisillä kipuvoiteilla. Aamulla ukko metroon ja sama setti huuleen niin johan rupesi pelit onnistumaan. Marc tuli Andea katsomaan hallille ja totesi että nyt loppuu leikkiminen ja maanantaiaamuna lähdetään lääkäriin. Maanantaiaamu koitti ja kaverimme Luiz tuli Andea viemään paikalliseen sairaalaan näytille. Lääkäri ymmärsi jalasta yhtä paljon kuin lehmä puurosta. Lääkäri määräsi koskematta jalkaan 15 paikallista pilleriä päivään ja jotain rättejä jalkaan, että sillä se helpottaa. Anden maha sekä pää sekaisin sillä pillerimäärällä sekaisin saatiin, mutta muuta havaittavaa paranemista ei yhdessä yössä tapahtunut. Tiistaina sitten Marc, Candy ja Ande pitivät palaverin läheisellä ostarilla Paradise Walkilla. Marc kiikutti Anden palaverin jälkeen Kiinan olympiajoukkueen harjoituskeskukseen jossa lääkäri ymmärsi tilanteen. Kyseinen lääkäri on ollut Kiinan olympiajoukkueen lääkäri neljissä olympialaisissa. Pillerit vedettiin viemäristä ja tänään Ande lähtee hoidattamaan koipeaan sellaisen kaverin luokse joka tekee ihmeitä. Kuulemma kolme hoitokertaa riittää ja kaveri on takaisin kaukalossa vetrein jaloin. Samalla keikalla Marc sitten lupasi hommata meille liput paikallisen pallokerhon kauden viimeiseen kotipeliin Shanghaita vastaan. Tänään illalla on siis ohjelmassa jalkapallia.
Viikonloppuna saimme erään suomalaisen uuden tuttavan. Kiintiö turkulaisen pelissä oli koutsina useammalle jääkiekkoa seuraavalle tuttu nimi Kevin Kantee. No mehän sitten Valten kanssa lähdettiin Kevinin opastamassa sunnuntai iltana syömään kun Ande jäi potemaan nilkkaansa kämpille. Kevin näytti meille uusia länsimaalaisempia mestoja. Nyt siis voimme unohtaa pikkuhiljaa riisit ja lampaan aivo kastikkeet ja suunnata kunnon burgereille ja wingseille. Eikä tästä meidän peräkyliltä kyseisille paikoille ole matkaa kuin puolisen tuntia metrolla. Kevin on viidettä vuotta valmentamassa täällä junioreita. Erittäin mukava heppu kyseessä ja tarinoita kiinalaisesta kiekkoilusta riittää kosolti. Pitää lähteä uudemman kerran syömään ja kuuntelemaan kaverin tarinoita.
Maanantaina sitten vihdoin koitti se hetki kun pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni opettamaan maanmainiota lajia ball hockeytä. Cris laittaa viestin että pitää tulla eräälle metroasemalla. No minähän ‚Äùintoa‚Äù puhkuen painelin asemalle missä Cris odotti mailapaketin kanssa. Paketti ei nyt järjin suuri ollut, mutta pituudeltaan isompi kuin Cris ja painoikin suunnilleen saman verran kuin kaveri eli noin viitisen kiloa. Cris raahaili mailapakettia selkä vääränä metroissa. Aivan oikein, metroissa! Kolmella eri metrolla piti mennä että koululle päästiin. Kerran jo nostin mailapaketin olalle ja sanoin, että anna minä kannan tämän niin päästään vaappumaan hieman nopeammin sinne koululle. Ei apu kaverille kelvannut vaan väkipakolla hän itse raahasi pakettia kuin lapsi pehmonallea korvasta repien pitkin metroasemien käytäviä. Vihdoin puolentoista tunnin metroilun jälkeen olimme oikealla asemalla. Siitä oli vielä käveltävä puolisen tuntia koululle. Cris näppäränä miehenä vuokrasi pyörän jotta saa nostettua mailapaketin pyörän päälle. Erittäin hyvä ratkaisu! Sadan metrin välein piti nostella pakettia kun se tippui pyörän kyydistä. Vihdoin olimme sitten koululla jossa meitä vastaan tuli varmaankin liikunnanopettaja. Ainakin näin hänen ulkoasustaan voisi kuvitella. Opettaja ei puhunut englantia juuri lainkaan. Koulun sisäpihalla oli kuplahalli jossa oli liikuntasali. Erittäin huono sisäilma hallissa oli ja hieman epäsiisti paikka muutenkin. Lattia oli tehty jostain ihme kumimatosta johon talonmies oli liimannut teipillä erinäköisiä viivoja, jotka repsottivat kivasti puoliksi irrallaan. Kyseiselle tunnille osallistui yhteensä 11 noin 6-7 vuotiasta tyttöä ja poikaa. Cris kysyi minulta, että pidänkö heille jotain teoriaa ensin kyseisestä lajista. Sanoin etten tiedä kyseisestä lajista mitään. Cris sanoi, että lajihan on sama kuin jääkiekko. √ñööööö‚Ķ.miksi tätä lajia sitten pelataan hallissa missä ei ole jäätä, kaukaloa, maaleja saati lapsilla luistimia? Cris ei välitöntä suoraa vastausta kysymykseeni osannut antaa. Kuitenkin opettaja jakoi mailat jokaiselle lapsukaiselle ja keltaiset keilat. Miksi hän nämä keilatkin jakoi ei selvinnyt minulle koskaan. Kun siinä sitten katselin kahdessa jonossa olevia lapsukaisia ylipitkät maila toisessa kädessä ja toisessa kädessä keltainen kartio halliin sisälle tuli uusi ryhmä. Hieman vanhempia oppilaita oli noin parikymmentä. Kysyin Crisiltä, että tuleeko hekin pelaamaan ball hockeytä. Ei he pelaamaan tulleet vaan soittamaan patarumpuja. Heillä oli siis musiikin tunti samassa tilassa missä minun pitäisi opastaa pikku kiinalaisia itselle täysin tuntemattoman lajin saloihin. Sain suostuteltua, että siirrämme tunnin pihalle. Sehän sopi heille ilman vastaväitteitä. Hallin vieressä oli pienehkö urheilukenttä. Jossa sitten juoksuradalla pidimme ball hockey tunnin. Tai mitä siitä nyt oli enää jäljellä. 40 minuutin tunnista oli kulunut jo kymmenen minuuttia kun olimme päässeet ulos. Nurmikentällä tietysti pelattiin jalkapalloa ja jonkunlainen ryhmäliikunta jumppakin oli kentän etusuoralla meneillään. Katsoin ennen kuin jaettiin ryhmä pareihin, että miksi kaikilla on rightin puolen maila kädessä. Voiko tosiaan olla niin että kaikki pelaa oikea käsi alhaalla? Yritin selostaa asiaa Crisille kun joku oppilaista käänsi mailan leftin puolelle. Ei mennyt jakeluun selitykseni miten yleensä mailan kätisyys valitaan. Otin laatikosta kaksi mailaa ja näytin mikä ero on leftin ja rightin mailalla. Hämmentynyt ilme Crisin kasvoille valahti. Mailoissa on erilaiset lavat! No shit Sherlock, mietin vain mielessäni, että kyllä tämä kaveri on oikeassa paikassa töissä Pekingin Jääkiekkoliitossa. Muutamia yksinkertaisia syöttely ja pujotteluharjoituksia oppilaille pidin ja lopuksi sitten pelattiin. Mitä sitten opettajat tekivät tällä aikaa? No minäpä kerron. Toinen opettaja kantoi videokameran jalustalla kentän reunalle ja kuvasi koko tapahtuman. Toinen katseli ihmeissään hetken kun oppilaat juoksivat pallon perässä ja sitten hän keskittyi puhelimensa näyttöön. Kuvaajana toiminut opettaja, kameran pystytyksen jälkeen näppäili puhelinta koko loppuajan tunnista. Tunnin jälkeen kun erinäisten selkkausten ja minun hermojen menettämisen jälkeen oltiin saatu mailat takaisin pakettiin ja mailat toisen opettajan 700-sarjan Bemariin hän lähti kiikuttamaan minut metroasemalle. Ei ihan suurena yllätyksenä tullut, että kaveri tarvitsi navigaattorin siihen, että vie minut asemalle. Tosin hän ei vienyt minua samalle asemalle mihin olimme tulleet vaan eri linjan asemalle joka oli noin 500 metrin päässä. Hän laittoi navigoinnin päälle auton sata tuumaiseen näyttöön. Kerran piti matkan aikana kääntyä ja senkin risteyksen ohi meinasi tämä kaveri ajaa! Siinä kun väärällä metroasemalla odottelee metroa, samalla katsellen metrokarttaa todeten, että vain neljällä eri metrolla pitää ajaa kahden tunnin matka, että kämpille pääsee kerkeää miettimään kaikenlaista. Kaikki tämä matkustelu tehokkaan 25 minuutin ball hockey tunnin eteen ei kauheasti mielialaa saati kyseisen maan tuomaritasoa nostata. Paria tuntia myöhemmin olin kämpillä pakkaamassa kamoja illan tuomaritreeneihin.
Tuomaritreenit oli mukava kokemus jälleen kerran. Samoja naamoja viime viikosta oli paljon ja vähemmän kaunoluistimilla lirkuttelijoita oli paikalle saapunut. Valte piti luistelukoulua kentän toisessa päässä ja minä suorastaan rääkkäsin tuomareita kentän toisessa päässä. Tehtiin vähän erilaisia luistelu ja voimaharjoitteita jäällä. Kyllä nämä ihmiset näköjään hikoaa kun sykettä saadaan nostatettua. Täytyy todeta porukan peruskunnosta sen verran, että se olematon. Tuomarijäiden ehdoton kohokohta oli kun Cris päätti tulla jäille myös. Tällä kertaa ihan luistimet jalassa. Se näky oli jotain niin‚Ķen tiedä ei riitä sanat kuvailemaan bambia jäällä. Elämänsä toista kertaa jäällä kuitenkin.
Eilen sitten pidettiin palaveria ja saimme tavata itse paikallisen liiton johtajattaren. Palaveri alkoi kysymyksellä mitä mieltä olin maanantaisesta ball hockey tunnista. Vastasin rehellisesti sanoin: ‚ÄùIt was a big joke‚Äù Johtajattaren ilme oli jotain räjähtämisen ja itkun välimaastoa. Selitimme samaa asiaa nyt hänelle kuin viime viikolla paikkaliselle Harri Aholalle. Ei vaan niin kun meinannut ajatus tarttua päähän, että jos he haluavat nostaa tuomaritoiminnan tasoa niin tuo ei ole oikea ratkaisu siihen. Sitten hän tosin totesi että pitää saada enemmän vaan tuomareita mukaan niin hyvä tulee. Kyllä joo, mutta edelleen se koulutus pitää olla kunnossa. Jotenkin vaan tuli johtajattaren puheista sellainen erittäin maolainen ajattelutapa esille, ajattelutapa jonka mukaan määrä korvaa laadun.
Suuntaamme nyt syömään lounasta läheiseen erittäin tulipitoiseen ravintolaan jossa paikallinen herkkulounas maksaa alle 4‚Ǩ. Sitten lähdemme Brianin luona käymään juttelemassa jos saisimme hänen tilojaan käyttää tuomarikoulutukseen. Häneltä löytyy videotykki ja kunnon laitteet tarvittaville oppitunneille. Sen jälkeen metroilemaan kohti jalkapalliottelua.
