Hahaa…Mc Witosketju yllättää. Virtaa löytyikin yllättävästi kun kävimme Arskan ja Harkin kanssa syömässä. Pojathan jäivät vielä tutustumaan kaupungin elämään, mutta me vastuullisina palasimme hotlalle kirjoittamaan ah niin toivottua blogia.
Sanottakoon näin että kyllä tänään tuli tutuiksi moni paikka matkan varrella niin myös Vilna. Ei tarvinnut enää yöhön jäädä kun pari tuntia ajelee ympäri kaupunkia huonojen opasteiden seuraamuksella. Navigaattorihan on tehty osaamattomille. Ainutkaan kilometri ei ole mennyt hukkaan tähänkään mennessä.
Tässäpä tätä päivän saldoa sitten laajemmin olkaatte niin hyvät. Niin ja lisäämme niitä paljon pyydettyjä kuviakin kun pääsemme jäsen Koon kanssa yhdessä koneelle huomenissa Minskissä.
Aamulla kello soi 7:55. Ja ei muuta kuin ylös ja tarkistamaan että mopot on vielä tallella. Siellähän ne parkkipaikalla olivatkin, sulassa sovussa. Aamupalalla törmäsimme vanhaan tuttuun virolaiseen ”perus” sinappiin. Miksi sen pitää olla niin tujua aina??? Aamupalan jälkeen pakkailimme kamat ja odottelimme Radio Novan soittoa. Heikelä soitti ja Jami vastasi. Tyhjentävien kommenttien jälkeen vedimme sadepuvut niskaan ja suuntasimme kohti uutta ja tuntematonta.
Päivän 538 kilometristä sateettomassa säässä saimme ajaa noin ekat 50 kilsaa. Myös tuo kilometrimäärä oli huomattavan merkittävä siinäkin mielessä että tie muuttui suhteellisen paljon. Välillä jopa parempi vaihtoehto enduro pyörälle olisi ollut helikopteri. Eihän meillä ollut kumpaakaan. Kullan kiilto silmissä työnsimme tulemaan läpi reikäisten ja hiekkaisten teiden. Witosketjun ensimmäiset isot kiitokset menee kaverille punaisen Nissan Almeran kuskille joka Latvian puolella Balvi nimisen kylän jälkeen yhden suoran päässä vilkutteli valoja meille. Alitajunnassa käsi pois kaasulta ja rullailtiin menemään eteenpäin. Kuinka ollakkaan mutkan takana olikin paikallinen poliisi hiustenkuivaajan kanssa. Todennäköisesti juteltaisiin siellä vieläkin mm-joukkueiden kokoonpanoista.
Eilisestä asti olemme miettineet sitä, että miksi nuo pitkäjalkaiset ruma kuonoiset elukat jahtaa meitä? Haikara on kaverin nimi. Ja kyllä se on haikara. Vaikka moni epäilee allekirjoittaneen ornitologin taitoja. Viime talvena Svetogorskin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan kirjekurssin käyneenä ( mihin muuten muut jäsenet pakottivat kuuluisan ”kotka” havainnon jälkeen ) tiedän mistä elukasta on kyse. Eilen niitä väisteltiin ja tänään oli enemmän kuin lähellä ettei yksi kyseisen lajin edustaja lentänyt Jamin naamaan. Tietäen kaverin koon niin huonostikin olisi voinut käydä, siis sille haikaralle(?). Witosketju täten pyytää virallista kannan ottoa haikaroilta tapahtuneista tilanteista ja pyytää vilpittömästi anteeksi jos kyseisen lajin rauhaa ja kunniaa on loukattu.
Haikara episodin jälkeen saavuimme Viskiin. Niin siis ihan vaan tankattiin pyörät ja korjailtiin varustusta alati yltyvässä sateessa. Kielimuuri oli valtaisa. Ei meinannut asioiden hoito jo reilusti eläkeikään ehtineen rouvan kanssa sujua. Kuten jo aiemminkin todettua käsimerkit auttoivat. Auttoivat sen verran liikaa että edessä oli kahvi ja kolmioleipä. Pienen sekaannuksen jälkeen saatiin myös bensat maksettua.
Zarzais sano suomalainen kun rajan ylitti. No eihän sekään ihan niin mennyt. Tietöiden ja useiden kaupunki kierrosten jäkeen pääsimme ulos Dauganpilsistä. Aivan kaamea paikka. Tietyö aluetta koko kylä. Opasteet on tai siis on joskus keksitty. Mutta ihan ekalla kerralla ei Suomi poika kylästä oikeaan suuntaan lähtenyt. Matkailu avartaa sano… Ehken noin kuudennella kerralla löytyi sitten oikea tie Zarazaihin Liettuan puolelle. Siitä hetkestä sitä kun sen paikan ohitti olisi toivonut palelevansa vaikka Turskan seilaamalla kalastus paatilla jossain pohjoisella norjan merellä. Tietyömaat sinäänsä ihan ok, mutta se liikenne kulttuuri mikä siellä oli pisti Suomi pojan hiljaiseksi. Pari kertaa meinasi pyörät kaatua kun väistelee vastaan tulevia autoja mutalikkoon tienpientareelle. Paikallisille ei vissiin ollut opetettu että jos tietyömaalla palaa punainen valo ja on yksi ajokaista käytössä sinne ei saa lähteä ajamaan, saattaa vaikka joku tulla vastaan. Tuurilla ja päämäärätietoisella otteella niistäkin selvittiin. Tosin sillä seuraamuksella että Hondaan pitää metsästää uutta takarengasta viimeistään Minskissä ellei jo aiemmin.
Vilnaa lähestyttiin edelleen yltyvässä sateessa ja voimat huonojen teiden takia rupesivat olemaan lopussa alkoi se kuuluisa final countdown. 10 kilsaa ennen vilnaa oli kaiken maailman hienoja opasteita kaupungin keskustasta. Eteen kun tuli jonkinlainen risteys niin kappas kummaa mistään opasteita ei ollut tietoakaan. Tunti siinä yritettiin löytää hotlaa kunnes oli pakko ottaa aikalisä ja navigaattori. No siitähän hyötyä oli ihan tasan tarkkaan 100 prossaa. Ei pelitä niin ei pelitä. Onneksi elämme tietoyhteiskunnassa missä on käytettävissä sovellus puhelimessa mikä toimii. Heti miten toimivan tekniikan avulla pääsimme hotlalle. Pyörät oli samassa kunnossa kuin ajajatkin. Märkiä ja likaisia. Vaikka sanotaankin niin että motoristi ei ole kuollut vaikka haisee siltä niin tänään se kyllä sille tuntuu. Kamat tuotiin huoneeseen ja alakerran baariin oluselle ja syömään. Sen jälkeen kylpyammeen toimintaan perehtyminen olikin sitten kieltämättä vaikein osuus tänään. Kylvyn jälkeen oli tuo edellinen yritys kirjoittaa, mutta Arskan ja Harkin saapuminen käytätti vielä kylällä syömässä. Mopopojat vaikenee ja jatkaa matkaa huomenna aamulla kohti Minskiä. Yritetään lähteä ajoissa koska ikinä ei tiedä minkälainen show on pystyssä Valko-Venäjän rajalla.
Näihin pukukoppimaisiin hajuihin täältä Algirdas hotlasta Vilnasta pääämme raportin. Huomenna lisää kun porukka saapuu kisapaikoille!
-ile-
